Muotitermit innostavat ihmisiä. Hurahtaminen jatkuvan oppimisen käsitteeseen voi kuitenkin muuttaa vapaan sivistystyön työelämän kehittämisen tukipalveluksi.

Unescon raportti teki 1970-luvulla hauskan huomion silloisesta muotikäsitteestä, ’avoimesta oppimisesta’: 

"...epämääräinen käsite, johon voidaan liittää, ja liitetään, monenlaisia merkityksiä...ja joka jää aina määrittelemättä. Mutta juhlakulkueen kärjessä kannettavan, kannattajia ja intoilijoita kokoavan banderollin iskusanana se toimii mainiosti."

Tällä hetkellä Suomessa on pinnalla muotikäsite ’jatkuva oppiminen’. Tuo Unescon teksti sopii siihen mainiosti, sillä banderollin perässä marssijoilla on aivan uudenlainen into aikuiskoulutuksen kehittämiseen. Hyvä niin. Työikäisten ammatillisessa osaamisessa on puutteita, aikuisista puolet ei osallistu vuoden aikana organisoituun aikuiskoulutukseen, ja osallistuminen kasautuu koulutustason ja ammattiaseman mukaan.

Jatkuvan oppimisen käsitteelle on kuitenkin olemassa ihan selkeä määritelmä ja se on työikäisten työhön liittyvän osaamisen kehittäminen. Tämä määritelmä intoilun lomassa monilta helposti unohtuu, ja siitä puolestaan seuraa joitakin ongelmia tai ainakin omituisia ilmiöitä.

SYMPAATTINEN AIKUISKOULUTUSINNOSTUS

Uusi aikuiskoulutusinnostus on hieman outoa mutta sympaattista. Pidempään eläneet muistavat, että on maailmaa yritetty ennenkin parantaa. Ihan samaa kehittämistyötä on tehty jo 1950-luvulta alkaen, milloin minkäkin käsitteen innoittamina. Käsitteitä voi itse simuloida yhdistelemällä eri tavoin etuliitteitä ’jatkuva, toistuva, elinikäinen, jaksottais-’ termeihin ’kasvatus, koulutus, oppiminen’. Käsitteillä on väliä: esimerkiksi Helsingissä 1990-luvun puolivälissä järjestettyyn ’jatkuvan kasvatuksen’ seminaariin tuli mukaan vahingossa yksi metsätieteilijä.  

Vuosi 1996 oli elinikäisen oppimisen teemavuosi Euroopassa. Noste-ohjelmassa (2003–2009) kannettiin huolta ilman tutkintoa olevan työvoiman osaamistason nostamisesta ja yliopistoille määriteltiin elinikäisen oppimisen teesit 2009.

Näiden jälkeen tuli välivaihe, jonka aikana koko ’elinikäisen oppimisen’ käsite ja asia yritettiin aktiivisesti unohtaa esimerkiksi lopettamalla aiheeseen panostavat tehtävät ministeriöstä ja opetushallituksesta, lakkauttamalla vuoden 2015 jälkeen Opetusministeriön elinikäisen oppimisen neuvosto, lopettamalla ammatillisen koulutuksen aikuislinjat ja niukentamalla aikuiskoulutustukea. Näin aikuiskoulutukseen osallistuminen saatiinkin ensimmäistä kertaa 35 vuoteen notkahtamaan vuonna 2017 peräti viisi prosenttia. Harrastustavoitteiseen aikuiskoulutukseen osallistuminen notkahti sitäkin enemmän (naisten osalta 26 prosentista jopa 19 prosenttiin, miehillä 11:sta 9:ään). Lisäksi yliopistot ajoivat vuodesta 2008 alkaen alas Euroopan parhaita täydennyskoulutuskeskuksiaan, joita oli kehitetty suurella vaivalla 1980-luvulta alkaen.

Nyt samaa pyörää ollaan kilpaa keksimässä uudestaan, kun ’jatkuva oppiminen’ on tullut mukaan yliopistojen rahoitusmalliin. Raha motivoi kummasti takaisin aikuisten opiskelumahdollisuuksien palauttamiseen.  

JATKUVA OPPIMINEN – UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Ai miksikö jatkuva oppiminen on uhka elinikäiselle oppimiselle? Jatkuva oppiminen rajaa tarkastelun ja kehittämisen vain työikäisiin ja työhön liittyvään koulutukseen. Sen sijaan elinikäinen oppiminen kattaa kaikki ikäryhmät vauvasta mummoon ja vaariin, ja kaikenlaisen – ns. elämänlevyisen – oppimisen, mukaan lukien siis harrastustavoitteisen ja yleissivistävän opiskelun ja oppimisen sekä yhteisökasvatuksen. Jos nämä erot unohdetaan tai käsitteet sekoitetaan, kärsii koko maa – työelämä mukaan lukien.

Ongelmia syntyy kentän toimijoiden ja koulutuksen kehittäjien hurahtaessa sokkoina käyttämään uutta käsitettä tai heidän käyttäessään sitä elinikäisen oppimisen synonyymina ja aikuiskoulutuksen kehittämisen perustana. Yliopistojen ’jatkuvan oppimisen’ uudistuksissa on myös piirteitä, jotka viittaavat ’jatkuvan opiskelun’ suuntaan keskittyessään pääosin opiskeluoikeuksien laajentamiseen.

Vahva työelämäpainotus saattaa johtaa myös siihen, että vapaa sivistystyö kärsii tai kapeutuu työhön liittyvän osaamisen kehittämisen tukipalveluksi. Paitsioon jäävät myös muu yleissivistävä koulutus, yhteisökasvatus, järjestöjen koulutustoiminta, ikäihmisten yliopisto ja muut toiminnot, jotka eivät mahdu kapeaan jatkuvan oppimisen määritelmään (ja rahoitusmalliin). Snellmanilainen sivistyskäsitys on korvautumassa jatkuvalla opiskelulla.

Huvittavaa on myös seurata, miten koulutuskentällä ja jopa hallintotasolla seotaan käsitteissä. Esimerkiksi Kuntaliitto intoilee, miten ”jatkuva oppiminen on osaamista ja luovuutta läpi elämän”. Vapaan sivistystyön puolella on tarjolla esimerkiksi ’jatkuvan oppimisen kuvataideryhmä’.  

 Jyri Manninen on aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. vapaan sivistystyön tuottamia hyötyjä, oppimisympäristöjä, aikuiskoulutukseen osallistumista ja koulutuksen vaikuttavuutta. Hän on myös toiminut pitkään erilaisissa opetus- ja koulutustehtävissä Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoissa sekä näiden avoimissa yliopistoissa ja täydennyskoulutusyksiköissä.

Kuva: Varpu Heiskanen, UEF

Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelma julkaisee vuonna 2021 Sivistystori-blogia, jonka ensimmäinen teksti tämä on. Blogissa vapaan sivistystyön tutkijat ja asiantuntijat sekä sivistyksestä kiinnostuneet SVV:n yhteistyökumppanit kirjoittavat sivistystyöstä ja sivistyksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Blogia tullaan julkaisemaan keskimäärin kerran viikossa.

Teksti: Jyri Manninen

Tutustu muihin Sivistystyön Vapaus ja Vastuu -ohjelman julkaisuihin EPALEssa.