Heikki Kinnarin Turun yliopistossa tarkastettu väitöstutkimus osoittaa, etteivät elinikäisen oppimisen ratkaistavaksi osoitetut ongelmat ole vuosikymmenten saatossa juuri muuttuneet. Sen sijaan ehdotetut ratkaisukeinot ja elinikäisen oppimisen politiikan rakentama käsitys ihmisestä ovat muuttuneet merkittävästi.

Teksti on alun perin julkaistu Turun yliopiston verkkosivuilla. 

Elinikäistä oppimista on jo 1970-luvulta lähtien ehdotettu ratkaisuksi moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen avulla on pyritty torjumaan vieraantumista ja syrjäytymistä, tukemaan demokratiaprosesseja ja parantamaan talouden kilpailukykyä. 

Määrittelemällä, millainen elinikäisen oppijan tulisi olla, elinikäisen oppimisen politiikalla on luotu käsitystä ihmisestä. Tuoreessa väitöstutkimuksessa aihetta tarkastelleen KM Heikki Kinnarin mukaan tämä ihmiskuva on vaihdellut aina sivistyneen kansalaisen ihanteesta tuottavan työntekijän normiin.

– Inhimillisen pääoman teorian kiinnittyminen oppimisen määrittäjäksi muutti radikaalisti myös elinikäisen oppimisen merkitystä. Tämän hetken elinikäisen oppimisen politiikka korostaa yrittäjämäistä elämänasennetta, Kinnari sanoo.

Sivistyksen ja demokratian korostamisesta kilpailukyvyn edistämiseen ja elämän yrittäjämäistymiseen

Euroopan unioni, Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD sekä YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO ovat kehittäneet omia elinikäisen oppimisen muotojaan aina 1970-luvulta asti. Järjestöt määrittelevät politiikassaan yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä ongelmia, joihin vaadittavat osaamismääreet esitetään ratkaisuina. 

– Vakiintuneen jaottelun mukaan elinikäisen oppimisen politiikassa erottuvat humanistinen sukupolvi, talouden sukupolvi ja ”pehmeän” talouden sukupolvi. Nämä elinikäisen oppimisen politiikan sukupolvet eivät ole homogeenisia, vaan eri aikoina politiikan valta-asemasta ovat kilpailleet useat vaihtoehtoiset näkökannat, Kinnari toteaa.

Kinnarin mukaan 1970-luvulla elinikäisen oppimisen politiikassa vallitsi humanistinen traditio ja erityisesti UNESCO korosti demokraattista ja emansipoitunutta kansalaisuutta. Elinikäisen kasvatuksen avulla haluttiin välttää itsestä ja yhteiskunnasta vieraantuminen. 1980-luvun hiljaiselon jälkeen 1990-luvulla elinikäinen oppiminen kiinnittyi kilpailukyvyn politiikkaan ja elinikäisestä oppijasta tuli kilpailutekijä. 

– 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolella elinikäisen oppimisen politiikkaa pyrittiin pehmentämään inkluusion ajatuksin. Kilpailukyvyn kasvattaminen säilyi kuitenkin elinikäisen oppimisen perimmäisenä tarkoituksena.

Kinnarin tutkimus osoittaa kolmannen, ”pehmeän” talouden sukupolven jääneen lyhyeksi. 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien elinikäinen oppiminen on yrittäjämäistynyt ja yksilöiltä vaaditaan henkilökohtaisia kompetensseja työllistettävyyden saavuttamiseksi. 

– Esimerkiksi Euroopan unionin politiikassa määritellään avaintaitoja, jotka käsittävät vaadittavat tiedot, taidot ja asenteet. Elinikäisen oppimisen politiikka näyttääkin siirtyneen neljänteen sukupolveen, yrittäjämäisen talouden aikaan. Elinikäisen oppimisen politiikassa rakennettu ihminen on hitaasti muuntunut demokratiaa ja emansipaatiota korostavasta solidaarisesta kansalaisesta itsestään huolehtivaksi, itseohjautuvaksi, autonomiseksi ja yrittäjämäiseksi kansalaiseksi, Kinnari sanoo.
 

Väitöskirjan sähköisen version voi ostaa Ellibs-verkkokaupasta ja painetun teoksen tilata julkaisusarjan verkkokaupasta