chevron-down chevron-left chevron-right chevron-up home circle comment double-caret-left double-caret-right like like2 twitter epale-arrow-up text-bubble cloud stop caret-down caret-up caret-left caret-right file-text

Epale

Europos suaugusiųjų mokymosi elektroninė platforma

 
 

Tinklaraštis

Tervetuloa tanssitunnille, jossa keski-ikä on 77 vuotta!

30/07/2018
Sabrina Somersaari
Kalba: FI
Document available also in: EN BG FR HR

/lt/file/ballroom780jpgballroom_780.jpg

Kun astuin sisään monitoimitaloon, kaksi riviä siististi permanentattuja päitä kääntyi katsomaan minua. Mieleeni tuli, mahtoivatko he tajuta, että tämä nuori kloppi olisi heidän uusi opettajansa. Kuljin arasti vanhan työväenoppilaitoksen salin lattian poikki ja tervehdin toista opettajaa, Wendyä, ennen kuin laitoin tanssikengät jalkaan – vähintään 14 silmäparin tarkkaillessa jokaista liikettäni

Tuntui oudolta tulla esitellyksi opettajana ryhmälle senioreita, joiden keski-ikä oli 50 vuotta omaa ikääni korkeampi. Harvoin ovat hymyilevät isoisä- ja isoäiti-ikäiset ihmiset tuntuneet niin pelottavilta. Olin tottunut opettamaan lapsia ja olemaan se vanha ja viisas aikuinen, mutta nyt edessäni oli aivan päinvastainen tilanne: oppilainani olisi ihmisiä, joilla oli kolme kertaa niin paljon ikää ja elämänkokemusta kuin minulla.

Kokeneena ammattilaisena Wendy oli tottunut tällaisiin tilanteisiin ja pyöräytti tunnin käyntiin. Kun tanssin ihanien laventelileidien kanssa, huomasin kuitenkin, että he olivat hermostuneempia kuin minä – osittain noloina siitä, että tanssittajana oli 27-vuotias, ja osittain jännittyneinä uuden oppimisesta. Kun olin kertonut, miksi ilmoittauduin vapaaehtoiseksi opettajaksi (rakkaudesta paritanssiin ja halusta tutustua vanhempaan sukupolveen), ja kun askelvirheille oli naureskeltu pari kertaa, hermostuneisuus hälveni.

Opettamisen kannalta tahti oli leppoisa – ei siksi, että oppilaat olisivat olleet hitaita oppimaan, vaan pikemmin siksi, että minun piti soveltaa opetustyyliäni heidän tarpeidensa ja viihtyvyytensä mukaan. Ei ole järkevää tanssia quickstepiä täyttä vauhtia, kun tanssipartnereilla on hauraat luut, tasapainovaikeuksia, nivelproteeseja ja käytännölliset kengät (puhumattakaan siitä, miten quickstep rasittaa selkää), mutta rauhallisempitempoinen ”briskstep”, jossa on vähemmän käännöksiä ja jossa tanssitaan enemmän suljetussa tanssiotteessa, toimi hyvin.

Luonnollisesti osa oppilaista oli ketterämpiä kuin toiset, ja heidän kanssaan pystyi menemään hieman mukavuusalueen ulkopuolellekin. Tanssin yhdenkin rouvan kanssa melko reipastahtista quickstepiä. Kappaleen loputtua olimme molemmat hengästyneitä, ja hän alkoi nauraa silmät melkein ilon kyynelissä ja sanoi: ”Viimeksi olen tanssinut noin 19-vuotiaana! Kiitoksia, tunsin itseni jälleen nuoreksi.” Muistin jälleen, miksi olin ryhtynyt vapaaehtoiseksi ja miten tanssiminen vaikuttaa mieleen ja ruumiiseen.

Aloin pohtia, miksi oppilaat olivat ilmoittautuneet tanssitunnille. Sain tietää, että osa halusi elää uudelleen nuoruusaikojaan ja osa halusi pysyä aktiivisena ja oppia uuden taidon. Useimmilla syynä oli kuitenkin yksinäisyys. Joidenkin puolisot tai sisarukset olivat kuolleet, ja he halusivat seuraa ympäristössä, joka ei saanut tuntemaan itseään vanhaksi.

Minulle nämä tanssitunnit ovat tilaisuus hienoihin keskusteluihin (vaikka tanssi jäisikin vähän taka-alalle), mutta oppilaille ne ovat todellinen henkireikä – tai kuten 84-vuotias Anne tangotunnilla totesi: ”Vielä tässä vanhassa kantturassa henki pihisee!”

Ross Clarke on Espanjassa asuva lifestyle-asioihin erikoistunut vapaa toimittaja ja opintoneuvoja. Hän on opettanut englantia vieraana kielenä kaikentasoisille opiskelijoille Isossa-Britanniassa ja Espanjassa sekä toiminut korkeakoulutuksen opintoneuvojana Isossa-Britanniassa. Hän opettaa paritanssia vapaa-ajallaan ja erikoistuu CLIL (Content and Language Integrated Learning) ‑opetukseen.

Share on Facebook Share on Twitter Epale SoundCloud Share on LinkedIn