Ensimmäinen tilanne. Istun takapulpetissa tanskan kielen ja lukutaidon kurssilla Slagelse Sprogcenterissä. Tähän koulutukseen osallistuvat aikuiset eivät ole käyneet koulua kotimaassaan tai heillä on koulunkäyntikokemusta vain vähän. Ryhmän opettaja on juuri kävellyt ulos luokan ovesta kesken oppitunnin. Hän näyttää kävelevän hiljaksiin koulun käytävässä, tekemättä mitään sen kummempaa. Hämmästyn. Viiden minuutin päästä hän astuu jälleen luokan kynnyksen yli. Hänen poissaolonsa aikana luokan edessä istunut kurssin opiskelija on jatkanut tehtävämonisteen kysymysten esittämistä osallistujille, jotka ovat aktiivisesti vastanneet kysymyksiin. Yhdenkään osallistujan keskittyminen ei ole herpaantunut opettajan poissaolon aikana. Tauolla opettaja kertoo kehittäneensä oppijoita aktivoivat opetusmenetelmänsä luettuaan tutkimustuloksen, jonka mukaan opettajat puhuvat keskimäärin 85 prosenttia oppituntien kokonaisajasta. Hän päätti, että hänen tunneillaan näin ei käy. Koulun tupakkapaikalla pääsen juttusille parin opiskelijan kanssa. Heidän mielestään kyseinen opettaja on ”ihan paras”.

Toinen tilanne. Oppilaitoksen opinto-ohjaaja ottaa vastaan Ukrainasta vastikään maahan tulleen pariskunnan. Uudet tulijat ovat hermostuneita ja epävarmoja. He turvautuvat toisiinsa. Opinto-ohjaaja puhuttelee heitä lämpimästi ja kohteliaasti. Hän kertoo etätulkin avulla selkeästi ja rauhallisesti, mitä asioita tapaamisessa käsitellään. Hän kyselee mitä tanskan kielen sanoja tulijat jo osaavat ja kehuu heitä vuolaasti muutamien sanojen ja ilmaisujen osaamisesta. Hän varmistaa, että asiakkaat ymmärtävät, mitä tapaamisessa sovittiin. Lopuksi hän saa tulijat vielä nauramaan. Uudet opiskelijat lähtevät tilanteesta silminnähden helpottuneina, hyvillä mielin, ehkäpä toiveikkaina. Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani seurata tätä arvostavaa kohtaamista. Tajuan, että kollegan työn seuraaminen voi myös tuoda näkyväksi oman työn merkityksen kirkkaammin, kuin omassa arkisessa työn tuoksinassa.

Kolmas tilanne. Istun opettajainhuoneessa lounaalla. Ympärilläni vitsaillaan tanskaksi. Ymmärrän melko paljon, mutta en kuitenkaan ihan kaikkea. Kyselen oppilaitoksen työntekijöiltä Tanskan kotoutumiskoulutuksen rakenteesta, joka on erilainen kuin Suomessa. Puhuessa vaihtelemme lennossa tanskan kielestä englantiin ja kaikki juttelevat ystävällisesti. Minua vinkataan tutustumaan koulun opiskelijoiden käytössä olevaan kirjastoon. Menen kirjastoon, jossa oloni on oitis kuin karkkikaupassa. Löydän paljon oppimateriaaleja, jotka on tehty samalle kohderyhmälle, jota opetan Suomessa, koulutaustattomille maahan muuttaneille aikuisille. Nappaan paljon sovellettavia ideoita mukaani. 

Neljäs ja viides tilanne. Istun Etelä-Ruotsin läpi kiitävässä junassa. Junan ”Lugn”-vaunun rauha tarjoaa täydelliset olosuhteet työskentelyyn, sillä siellä kiellettyjä ovat puhuminen ja jopa puhelinten merkkiäänet. Pohdin menneen viikon aikana saamiani kokemuksia. Itselle räätälöity Job shadowing -matka mahdollisti minulle suoran pääsyn paikkoihin, missä kiinnostavimmat asiat tapahtuvat. Keskustelut toisessa Pohjoismaassa samankaltaista työtä tekevien kollegoiden kanssa avasivat uusia näkymiä, ja toisaalta paljastivat sen mitä ennen matkaa uumoilinkin: työssämme aikuisten lukutaitoryhmien kouluttajina meillä on pääosin samat haasteet ja samat ilonaiheet. Sen toteaminen tuntuu samaan aikaan sekä lohdulliselta, että inspiroivalta. Ruotsinlaivan irrottua Tukholman satamasta menen laivan karaokeklubille. Täytän karaokelapun ja kohta löydän itseni laulamasta yksin tuntemattomien edessä. Miten se oli yhtäkkiä mahdollista? – Matka taisi voimaannuttaa minut.

Tämä blogikirjoitus on osa Erasmus+ -hanketta "Demokratiaa vahvistamassa koulutuksen keinoin". Neljän suomalaisen opintokeskuksen pedagogit oppivat hankkeessa eurooppalaisilta kollegoiltaan osallistumalla kursseille tai "varjostamalla" kollegojen työtä (job shadowing) eri Euroopan maissa.