chevron-down chevron-left chevron-right chevron-up home circle comment double-caret-left double-caret-right like like2 twitter epale-arrow-up text-bubble cloud stop caret-down caret-up caret-left caret-right file-text

EPALE

Aikuiskoulutuksen eurooppalainen foorumi

 
 

Blogi

"Ilman tutkintoa tunsin olevani yhteiskunnan ulkopuolella"

21/04/2016
by Erno HYVÖNEN
Kieli: FI

Sirillä ei ollut 28-vuotiaana peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Keväällä 2014 Siri aloitti kone- ja metallialan perustutkinnon Etelä-Kymenlaakson ammattiopistossa NAO-koulutuksessa, eli Nuorten aikuisten osaamisohjelmassa. Siri kertoo ajatuksiaan opiskelusta valmistumisen jälkeen. Kirjoitus on osa Nuorten aikuisten osaamisohjelman (NAO) hyvät käytännöt portaalia.

Hei, olen Siri 30‐vuotias levyseppähitsaaja ‐ vasta valmistunut ensimmäiseen ammattiin.

Peruskoulun jälkeen oma ala oli hakusessa. Kävin 10‐luokan, edelleenkään en tiennyt mikä ala on oikea minulle. Päätin pitää välivuoden ja elämässäni tapahtui paljon asioita, jonka vuoksi välivuosi venyi hyvin pitkäksi. Vasta lapseni syntymän jälkeen aloin huomata, kuinka paljon merkitsee, ettei ole ammattia tai koulutusta, asia alkoi todella vaivata minua. Päätin tehdä asialle jotain.

Selailin eri ammatteja, koulutuksia, kävin ammatinvalintatesteissä. Minulla oli jo jonkun näköinen mielikuva, mitä halusin tehdä ammatikseni, ja testit tukivat sitä. Joten menin Ekamin sivuille ja hyvin nopeasti löysin NAO‐koulutuksen, joka oli minun koulutustasolleni sopiva. Tein hakemuksen kouluun kone‐ ja metallialan perustutkintoon, eikä aikaakaan kun minut pyydettiin haastatteluun. Pääsin kouluun ja aloitin opinnot toukokuussa 2014, jolloin olin 28-vuotias.

Jännitin aluksi koulua paljon. Eniten pohjakoulutukseni takia. Oikeastaan sen puuttumattomuuden takia. Mutta hyvin nopeasti huomasin olevani oikeassa paikassa. Oli mukava tunne, että kouluttajat tiesivät, ettei minulla ollut pohjakoulutusta. Minun ainut velvollisuuteni oli sitoutua kouluun ja oppia.

Jo opintojen alussa huomasin olevani oikealla alalla. Tykkäsin siitä mitä tein. Tekeminen tuntui luontevalta. Matkalla oli myös vaikeuksia, joskus tuntui todella vaikealta ‐ välillä tuntui, etten osaa mitään, enkä kykene tähän hommaan. Ssinnikkäästi jatkamalla eteenpäin ja unohtamalla murehtimisen siitä, mihin en pysty tai kykene, tuli onnistumisia joista sain uutta potkua ja itseluottamusta. Kouluttajat kannustivat ja motivoivat jopa silloin, kun en itse kyennyt näkemään edistystä. Usein myös muitten opiskelijoiden kanssa puhuminen sai vaikeudet tuntumaan pienemmiltä, ja kun huomasi että myös muilla oli joskus opiskelun kanssa vaikeaa, en ollut ainut ja se ikään kuin kuuluu asiaan.

Tieto siitä, kuinka tärkeä tämä koulutus oli minulle, takasi sen, että kävin koulutuksen loppuun. Tunsin itseni välillä yhteiskunnan ulkopuolella olevaksi, kun minulla ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Häpesin sitä todella paljon. Enkä halunnut näyttää lapselleni sellaista esimerkkiä joten niin suurta ongelmaa en kohdannut, että olisin jättänyt koulutuksen kesken, koska tällaista tilaisuutta, joka sattui kohdalleni, olisi ollut hölmöä jättää käyttämättä. En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta rakastin koulunkäyntiä ja nautin siellä olemisesta, uuden oppimisesta. Minä pystyin ja osasin.

Osasyy koulumenestykseeni oli kouluttajissa ja käytännönläheisessä koulutustavassa. Ilmapiiri oli positiivinen. En arastellut kysyä asioita, jotka mietityttivät, koska tyhmiä kysymyksiä ei kouluttajan mukaan ollut. Sain vastauksen kaikkiin kysymyksiini. Kukaan ei luonut minulle paineita ja sain oppia omaan tahtiini. Kaikki eivät olleet samalla viivalla, vaan jokainen oli yksilö, joka oppi omalla tavallaan. Olimme kaikki erilaisia ihmisiä eri elämäntilanteissa ja minusta on hienoa, että kouluttajat ottavat sellaiset seikat huomioon.

Koska koulutus painottuu tekemiseen käytännössä, emme mekään istuneet luokassa kahdeksaa tuntia päivässä, vaan uudet asiat opeteltiin työtä tekemällä. Kun käytännössä teimme työtä, niin mielenkiinto pysyi paremmin yllä. Emme päässeet tylsistymään ja oli mukavaa seurata, kuinka oma työn jälki parani silmissä. Olin motivoitunut, koska näin konkreettisesti oman kehitykseni joka päivä, eivätkä kaikki päivät olleet samanlaisia, vaan työtehtävät vaihtelivat.

Huomasin kone‐ ja metallialan perustutkinnosta hitsauksen sopivan minulle parhaiten. Ja koska levyseppähitsaajan koulutus sujui hyvin, ei minulla ollut epäilyjä ammattitutkintoon siirtymisestä. Haluaisin vielä sanoa: opiskelun ei pitäisi olla velvollisuus, vaan etuoikeus. Kukaan ei opiskele toisia, vaan itseään varten. Olen erittäin onnellinen, että sain mahdollisuuden lukea itselleni perustutkinnon vielä tällä iällä ja näin ollen saada mahdollisuuden ammattitutkintoon. Toivottavasti pääsen tavoitteeseeni, teen kaikkeni jotta niin käy. Kun sain todistukseni koulutuksestani, se tunne.. En ollut pitkään aikaan niin ylpeä itsestäni kuin silloin, en tiedä mitä sellainen muille merkitsee mutta minulle se merkitsee paljon. Sen olen oppinut, että uskomalla itseensä voi suoriutua mistä vain. Sen sijaan, että hoet itsellesi "en pysty, en kykene, en voi", sano "minä pystyn, minä osaan, minä voin".

Share on Facebook Share on Twitter Epale SoundCloud Share on LinkedIn