Aikuisoppimisen innokkaimmatkin kannattajat ovat joskus haluttomia oppimaan. Miten voimme palauttaa kiinnostuksen työpaikalla oppimiseen ja aikuisoppimiseen yleisemminkin? EAEA:n pääsihteeri Gina Ebner kertoo aiheeseen liittyvistä ajatuksistaan.

Alkujaan tarkoituksenani oli kirjoittaa juttu Helsingissä järjestetystä Euroopan ammattitaitoviikosta. Sitten koin jotain hyvin erikoista yhden tapahtuman aikana ja päätin jakaa kokemukseni kanssanne.

Hieman taustaa: Olen toiminut aikuiskoulutuksen parissa noin 25 vuotta, ja oppiminen on osa elämääni. Yleensä se tarkoittaa epävirallista oppimista ja arkioppimista, ja hyvä niin. Minulla on elinikäisen oppimiskeskuksen, Lifelong Learning Platformin, rintamerkki, jossa lukee ”I’m still learning” osoituksena siitä, että oppimiseni jatkuu.

Mutta palataanpa vielä mainitsemaani ammattitaitoviikon tapahtumaan. Siellä puhuttiin tulevaisuuden taidoista (painopisteenä digitalisaatio, automaatio ja tekoäly). Yhdessä kohtaa meitä pyydettiin kertomaan älypuhelintemme välityksellä, arvelimmeko hallitsevamme kaikki tulevaisuudessa tarvittavat taidot. Monien muiden tavoin vastasin, että hallitsin osan niistä. Sitten yksi panelisteista totesi, oletettavastikin hyvin tarkoitusperin, että me (ja kaikki ne, jotka ilmoittivat, etteivät hallinneet tulevaisuuden taitoja) joutuisimme vielä oppimaan paljon ollaksemme valmiita tulevaisuuden työmarkkinoille.

Tästä alkoi outo kokemukseni. Reagoin toteamukseen välittömästi, melkeinpä fyysisesti. Hetkeen en saanut henkeä, ja ensimmäinen ajatukseni oli ”Mutta minä en halua oppia”, jota seurasi ajatus ”Minulla on rajallinen tulevaisuus työmarkkinoilla” (olen 55-vuotias) ja lopuksi ”Kellä on aikaa sellaiseen?”. Minua suoraan sanottuna kauhistutti. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnut oppia (aiemminkin oli toki ollut hetkiä, kun en halunnut mennä kouluun, mutta tämä oli jotain ihan muuta). Aluksi tulkitsin tämän oleva merkki siitä, että hoiperteluni kohti hautaa oli alkanut. Olin siis lähestymässä sitä ikää, jolloin ihmisten ei omasta mielestään enää tarvitse oppia mitään – juuri niin kuin he, jotka pyrimme vakuuttamaan oppimisen hyödyistä ja hauskuudesta.

Ei tämä itse asiassa ole täysin totta. Olen juuri aloittanut kaksivuotisen luontovalokuvauskurssin. Suunnitelmissani on myös osallistua lepakoita käsittelevälle kurssille (rakastan lepakoita). Minulla on pitkä lista asioita, joita haluaisin tehdä ja oppia (esimerkkejä arkioppimisesta siis) sitten, kun minulla on aikaa: lukea Robert Musilin teoksia, oppia venäjää, tehdä vapaaehtoistyötä (ehkä lepakoihin liittyen), oppia puhumaan hollantia ja ehkä ruveta laulamaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun perheeni varsin vakuuttavasti kertoi minulle kuusivuotiaana, ettei minulla ollut sävelkorvaa.

Miksi ihmeessä reagoin niin vahvasti ja välittömästi? Hetken pohdittuani päättelin sen johtuvan ajatuksesta, että jotain pitää tehdä. Meidän pitää saavuttaa muiden taso. Meidän pitää päivittää osaamistamme ja oppia uusia taitoja. Meidän pitää hankkia kaikki tarvittavat taidot. Niinpä reagoin toteamalla kuuluvasti (sisäisesti): ”Eipäs pidä.” Minulla on kiireinen elämä, kuten monella muulla. Teen töitä, matkustan, hoidan asioita, myös ärsyttäviä sellaisia, kuten neuvottelut vakuutusyhtiöiden kanssa, yritän harrastaa liikuntaa, laittaa terveellistä ruokaa ja viedä hyvin vastahakoiset kissat eläinlääkäriin. Lista on loputon, ja sitä mukaa kuin saa yhden asian hoidettua, toinen ilmaantuu sen tilalle. Kaikista mieluisimmille asioille, kuten ystävien tapaamiselle tai teatterissa ja elokuvissa käymiselle, jää tämän takia vähän aikaa. Mihin ihmeeseen mahduttaisin sen oppimisen, jota minun PITÄÄ tehdä?

Yhtäkkiä oppiminen näyttäytyi minulle pakollisena ärsyttävänä asiana vakuutusten, asuntolainan, veroilmoitusten ja kuntoilun ohella. Sillä hetkellä ymmärsin täysin, miltä oppiminen tuntuu monien ihmisten mielestä. Elämämme on jo muutenkin kiireistä, älkää lisätkö siihen enää muita PAKOLLISIA tehtäviä. Vielä pahemmaksi kaikki muuttuu, jos oppimisesta ei ole näkyviä hyötyjä. Saanko sitten ylennyksen? Voinko siirtyä parempaan työhön? Monille oppiminen ei tuo (välittömiä) hyötyjä. Ei ihme siis, että he kieltäytyvät topakasti.

Kerrottuani nyt pitkällisesti omasta kokemuksestani esitän muutamia rationaalisempia pohdintojani aiheeseen liittyen:

Mitäpä jos muuttaisimme tapaamme puhua ammatillisesta koulutuksesta ja aikuiskoulutuksesta? Lakataan hokemasta, että ihmisten pitää oppia, kouluttautua, päivittää osaamistaan ja oppia uusia taitoja. Työpaikoilla voitaisiin puhua mahdollisuuksista, joita suunnitelmallinen oppiminen avaa, eikä siitä, että ”on pakko osallistua koulutukseen”. Itse asiassa työpaikkaoppimista voitaisiin järjestää entistä useammin työaikojen puitteissa työntekijöiden paineiden helpottamiseksi.

Ruvetaan puhumaan siitä, miten paljon iloa oppiminen voi tuottaa, ja siitä, miten paljon hyötyä oppimisesta on, vaikkei se aina olisikaan rahassa mitattavissa. Ei puhuta oppimisesta tehtävänä, vaan mielenkiintoisena ja palkitsevana toimintana.

Nautitaan kaikenlaisesta oppimisesta ja edistetään erilaisia oppimisen muotoja.

Oppiminen voi tehdä onnelliseksi.
 

Gina Ebner on EAEA:n (European Association for the Education of Adults) pääsihteeri ja opiskelijoille tarjottavan henkisen tuen teemakoordinaattori EPALEssa.